Makasin puolikuolleena koko päivän. Vaivoin tuli raahauduttua vessaan. Pesulle ei koskaan. Kunto ei kestänyt.
Kunto oli alkanut jo aika monta vuotta sitten näyttämään siltä että kohta sitä ei enää kovinkaan rivakasti käveltäisi. Käden refleksit kuitenkin aina toimivat vaikka pää oli miten sekaisin tahansa. Viinaa kyllä pystyi kaatamaan kurkusta alas kivuista huolimatta. Viina maistui muusta viis.
Viimeiset kaksi vuotta pysyttelin kotona. En käynyt ulkona kuin vain ihan pakolliset menot. Jos niitäkään. Vainoharhaisuuteni lisääntyi lisääntymistään.
Elämä oli mennyt kammottavaksi taisteluksi elämästä ja kuolemasta.
Sunnuntaisin oli aikaa tehdä parannusta. Lupailla omalle rakkaalleni parempaa tulevaisuutta. Vannottua tuli yks sun toinenkin kerta että mä en ikinä enää juo viinaa. Minä ihan varmasti lopetan, USKOTHAN.
Niin se uskothan. Toinen sanoi aina uskovansa vaikka tuskin sitä uskoa parempaan huomiseen enää oli loppuaikoina olemassa laisinkaan.
Usein maanantaitkin meni pedissä. Parannusta tehden, vannoen,uskotellen. Kunnes sitten tuli tiistai jolloin sama rumba lupailuineen ja uskotteluineen alkoi alusta. Sama viikottainen painajaismainen oravanpyörä josta ei löytynyt tietä ulos.
Taisin uskoa itsekkin humalaisiin lupailuihini. Aina oli syy juoda. Aina oli syy pettää lupaukset. Aina oli aikaa siirtää lopetus tuonnemmaksi.
Muuta tietä ei edessä häämöttänyt kuin hauta.
Jotenkin sen juopon aivoilla tajusin mutten välittänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti